Pienet koulut haasteiden edessä

Tällä viikolla Kotkan kaupunginvaltuusto teki päätöksen Tiutisen kaksiopettajaisen kyläkoulun lakkauttamisesta. Tämän päätöksen pohjalta Tiutisen ja Kuutsalon koululaiset siirtyvät ensi syksynä opiskelemaan suurempaan Hakalan kouluun.

Kristillisdemokraatit äänestivät lakkauttamisen puolesta. Matkan varrella perusteluja on nähty ja kuultu puolesta ja vastaan. Tänään (21.11.) Kymen Sanomissa oli mielipidepalstalla kirjoitus otsikolla " Valta ja raha sanelivat Tiutisen koulun kohtalon".

Minä en ajattele rahaa enkä valtaa. Minä mietin seuraavassa isojen ja pienten koulujen tilannetta opettajan ja koulun johtajan näkökulmasta:

Jokaisen on ollut mahdollista kuulla jo uutislähetysten yhteydessä, kuinka suomalainen koulu on muutosten kourissa. Opetushallituksen linjaama uusi opetussuunnitelma, jota kunnissa parhaillaan työstetään, velvoittaa uudenlaiseen toimintakulttuuriin ja oppisisältöjen jäsentämiseen ja käsittelemiseen. Nyt kouluun virtaa uusia asioita. Odotukset koulun kasvatus- ja opetustehtävää kohtaan kasvavat jatkuvasti. Yksilöllisempää opetusta vaaditaan ja tarvitaankin monestakin syystä. Tästä asetelmasta käsin tarkasteltuna iso koulu pärjää paremmin kuin ihan pieni.

Pidän itse parhhaimpana noin 200-250 oppilaan koulua, kaksisarjaista koulua, jossa opettajilla olisi rinnakkaisluokan opettaja työparina. Työparit voisivat suunnitella yhdessä opetusta ja jakaa ajatuksiaan. He voisivat helposti muodostaa oppilaista erilaisia taitoryhmiä, jolloin esim matematiikassa nopeammin edistyvät voisivat saada opetusta omista lähtökohdistaan. Siis opetuksen eriyttäminen tulisi tehokkaammaksi ja mielekkäämmäksi. Työparin myötä myös ajatus oikeudenmukaisemmasta arvioinnista tulisi lähemmäs toteutumistaan, kun kaksi opettajaa miettisivät arviointia yhdessä.

Uusien, kouluun virtaavien asioiden haltuunotto olisi paremmin mahdollista, jos koulussa olisi enemmän opettajia, siis enemmän osaamista ja potentiaalia. Esim. jatkuvasti etenevä ja uusiutuva tietotekniikka tuo mukanaan kouluille valtavia haasteita. Pienessä kyläkoulussa jokaisen opettajan on oltava mukana kaikessa, mitä koulussa tapahtuu. Se on pitkänpäälle raskasta ja uuvuttavaa. Suuremmassa koulussa voidaan vastuuttaa opettajatiimejä tai -pareja ottamaan haltuun uusia asioita ja kehittämään vanhoja opettajien omien vahvuuksien ja halujensa mukaan. Tällöin koulun toiminta kehittyy, mutta kaikkien ei tarvitse olla joka asiassa mukana.

Koulun oppimisympäristön, opetustyön ja toimintatapojen kehittäminen ei ole vapaaehtoista. Siihen täytyy ryhtyä niin pienissä kuin suurissakin kouluissa. Kehittämiseen tarvitaan useita leveitä hartioita, aikaa, tahtoa ja osaamista, siis opettajien hartioita, opettajan aikaa, opettajan tahtoa ja opettajan osaamista. Voi opettajaa, voi pieniä kouluja!
Näistä lähtökohdista käsin uskon, että Tiutisen ja Kuutsalon oppilaille ei viimekädessä käynyt kuitenkaan niin huonosti.

Maaret Lommi